Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.
Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?
Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.
Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?
Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.
Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.
"Mary!"
Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.
Kuulin vielä kerran hänen äänensä.
"Mary!"