"Kunnia odottaa minua — tule matkaan, toveri", sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta sanallakaan sen enempää.
Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira edellämme hyppien.
Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa — kauhu, joka kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten, että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin hän kenties hylkää minun seurani.
Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle, jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli "leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi alkoi nousta.
En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä, ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä. Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:
"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen perään, hän alkoi meloa.
Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun rohkaisusanan.
"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.
"Muut tytöt — Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis
Betsy — eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"
"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi jalkapohjiin asti.