Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!
Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen — henkisesti selvä — ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.
Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.
Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."
Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."
Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.
Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.
En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.
Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:
"Martin, minä tulen sisään."