Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat — viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa — näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.
Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan — ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.
Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.
Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.
Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.
Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.
Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.
En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."
Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.