"Nähtävästi ei."
"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme teitä."
Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.
Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.
Kahdeksaskymmeneskahdes luku.
Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.
Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.
Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" — se oli Mildredin nunnanimi.
Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!
On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.