Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.
Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.
Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.
Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.
Johtajatar näytti kauhistuneelta.
"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:
H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.
Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.
Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.
Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!