He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.
Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen — sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.
Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.
Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni — ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.
Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."
Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.
"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana ajatella.
Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.
Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.
Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.