Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.
Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli tuntunut minusta niin hirvittävältä — Lontoon köyhien ja kodittomien suuressa vankityrmässä.
Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli uusi toveri — lapseni.
JOUDUN KADOKSIIN.
MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.
Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä minulle tapahtui sillä välin.
Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.
Mutta hän oli oleva uljas — sen tiesin aivan hyvin — ja älysin selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.
Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen, ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.
Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun 21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton kone pantiin toimimaan.