Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle — sata maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet niistä joukon ravinnoksi.
Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi; ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin takaa-ajettu tiikeri.
Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä, jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja lapsethan ne mieltäni vaivaavat."
Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa. Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen, sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun on vaarasta pelastunut.
"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata, saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."
Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti, ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.
Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän jutun.
Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa näki nälkää ja he ajattelivat kotia.
Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako, joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.
Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.