Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset, sillä kaiken muun jätimme sinne.
Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti,
pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja
astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin
sen vinhasti läpättävän tuulessa.
Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni, sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee — joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.
Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron, mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.
M. C.
Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.
Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.
Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni ajattelemaan.
Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen olivat alinomainen ihastukseni.
Mitä iloa se minulle tuotti!