Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.
Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.
"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:
"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.
Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."
Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.
Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:
"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"
Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.
Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.
Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin: