Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs, joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.
Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi,
Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.
"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka. Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."
Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.
Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja koska…
"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin meneväni.
"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli tapahtunut minulle.
Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle, missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.
"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät ole sitä, nähkääs", sanoi hän.
Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä. Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä samotessani tungospaikkain läpi — ohi Newgaten ja sen julman, vanhan vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.