Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten… vaimo ja minä kuljimme vieretysten.
Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.
Yhdeksäskymmenesneljäs luku.
Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.
Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on
Bow-kirkon takana.
Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.
Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt — se oli täpösen täynnä.
Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.
Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.
Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi kuin omaa pientä vainajaansa.