Martin Conradin memorandum.
Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!
Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun olevan turvassa.
Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon rahvaan keskuuteen, — syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento yleensä voi hävitä.
Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.
Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri kuten toimin.
Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti, jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät hänelle silmiin.
Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus — levottomat uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.
Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä majailevan joukkomme luo.
Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.