Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.
Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.
Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin itseäni ja miten saada työtä.
En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.
Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.
Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään, voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.
Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.
Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä että voisin — ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen olevan totta.
Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin saada siitä.
Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi kukkia puutarhassa.
"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento", puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.