Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.
Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän seurassamme kotiin.
Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta, Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen ollut ajatellut tätä kirjettä.
Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.
Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se, ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan, että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä olisi kaikki hyvin.
Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain ihmisten joukosta.
Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.
Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.
"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin
onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."
Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja
puheli: