Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä
Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme…

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni — en syvimpinä tuskanhetkinänikään — tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, — jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, — valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.