"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."
Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä — oliko minua kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko häntä imettänyt ja kuinka kauan?
Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.
Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun hän mainitsi ne — tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa, pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.
Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.
Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva Oliverille seurasin tohtoria ovelle.
"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"
Hän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: "On."
"Pahasti sairas."
Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen (tunsin alahuuleni vavahtavan):