Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana) ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen rukoili.
Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten Kuninkaan vankeja".
Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.
Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen — ja kenties olinkin.
En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana, mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi minua, huusi ääni sydämessäni:
"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"
Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita — jätteitä niistä puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja tyylikäs — vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli valkeata pitsiä.
Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.
Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä, olihan se paras pukuni ja sievin.
Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.