"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.
Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin edestakaisin sen edessä.
"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi pitänyt varottaa sinua."
En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.
"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo, armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa — ja kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet — vaikkapa hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"
Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten luokseni leimuavin silmin.
"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi. "Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut lainkaan avioliitto — vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä. Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken jälkeen, mitä olet kestänyt — mitä olet kärsinyt — et koskaan saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää! Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"
Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä hillitsemään.
"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun, 'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet. Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei — ei muuta kuin rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan silti ole penniäkään huonompi."
"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit, jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt — kaikesta ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."