Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.
Niinpä hyvästi, rakkahimpani — vain vähäksi aikaa!
Rakkahimpani, Hyvästi!
Mary O'Neill.
MARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.
KIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.
9-10 p. elokuuta.
Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina sen tietänyt.
Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti. Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon virkeämmän näköinen.
Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma oli kirkas ja aurinko lauha — oli yksi noita iltoja, jolloin luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".
Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin
puhelimme tavalliseen tapaan — kylävoudista, erikoisluvasta,
"Scotian" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka
muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.