Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa kiitosvirsi kirkossa."
Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa, lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti täynnä väkeä.
Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä." Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.
Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.
Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.
Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.
Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen häipyi häipymistään.
Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.
Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi. Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni luo sanoen:
"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo, lapseni."