Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin juna liukui pois asemalta.
Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta, joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani, me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa, mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.
Seitsemästoista luku.
Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.
Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen mielensä.
"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä kaikki vielä hyväksi muut… Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee nähdessään sinut!"
Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän…?"
"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on toivoa."
Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa, sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.
Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen, ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.