Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.
Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.
Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa — muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.
Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin vuoteessani, hän sanoi:
"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."
Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.
Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi, liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten eilispäivän tapahtuma.
"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi, eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi nunnaksi.
Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli ollut.
"En sillä tarkoita moittia isääsi — sinun ei pidä milloinkaan sitä luulla, Mary, mutta sittenkin…"