"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit… Ja jos joskus sattuisi… mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."
Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.
Kahdeskymmenesyhdes luku.
Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.
Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.
Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.
"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa — kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi — voisi ehkä olla mahdollista…"
"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."
Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.
Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.