Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani. Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on tapahtunut.
Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä. Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita, jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles, joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli. Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle, jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.
Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani, käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä: mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille. En syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.
Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta, onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään temppeleitä.
Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia, että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle; siinä on lyhykäisesti enemmän kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä pienen otteen kuultuamme.
Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani. Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta. Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.
Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki, mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita. Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä. Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta, totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea, jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat, toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.
Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa. Ei ole mitään onnellisuutta siinä, mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä hänen esittämänsä summum bonum, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.
Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka se merkitsisi minun tuhoani.