"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää", Tristram herra sanoi, "minun mieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella avulla kyllä pian paranen."
Kun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi taistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä vastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia ihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan, ja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja lyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin kuningas että "Sadan ritarin" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä taisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.
Mutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei kuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla pitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: "Lancelot herra, Lancelot herra on tänä päivänä voittanut taistelun!" Silloin Lancelot herra pani huutamaan päinvastaista huutoa: "Tristram herra on voittanut taistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja niin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!"
Kymmenen ritaria etsimässä.
Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: "Lancelot herra on voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!" Se suututti ja hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.
"Voi", kuningas sanoi, "me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä kädessään."
Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle, jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen äkkinäistä lähtöään.
"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "minä olen enemmän murheissani siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa."
Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.
"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se oli suuri häpeä Palamides herralle, koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin sallii."