Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään. Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut, herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".
Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.
Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:
"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä, minulle nimesi."
"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni kenellekään."
"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."
"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä sanomaan minulle nimenne."
"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."
"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."
"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."