"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme", sanoi kuningatar, "niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä lähtemään."
Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja, ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet tervetulleeksi.
He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja kummastuksissaan, kun hänet näkivät.
"Herra", virkkoi Bors herra, "mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?"
"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "eräs vallasnainen toi minut tänne, mutta mistä syystä en tiedä."
Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa, jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.
"Herra", he sanoivat, "me tuomme tässä teille tämän lapsen, Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän ei voi ritariarvoa saada."
Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.
Silloin Lancelot herra sanoi: "Onko tämä hänen oma toivomuksensa?"
Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: "On!"