Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti hiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.
Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen, joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä, tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua. Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.
Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja hän päätti kostaa veljensä puolesta.
Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.
"Sepä oli aimo isku", tuo vahva ritari virkkoi, "ja ritarin tavoin olet sinä minua pidellyt." Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.
Sen ritarin nimi oli Turquine herra.
"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan muu ritari näinä kahtenatoista vuotena", hän sanoi Ector herralle, "niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi minun vankinani koko elämäsi ajan."
"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa", Ector herra virkkoi.
"Se surettaa minua", virkkoi silloin Turquine herra.
Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. "Voi", hän sanoi, "missä on minun veljeni Lancelot herra?"