Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he tiesivät kyllä, kuka hän oli — Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan poika, jaloin ritari maailmassa.
"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay, Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään."
"Se on vaikea seikka", Lancelot herra virkkoi, "että minun täytyy joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja."
"Vai niin", kuningattaret virkkoivat, "sekö siis on vastauksenne, ett'ette meistä huoli?"
"Niin on, kautta kunniani", Lancelot sanoi, "minä en huoli teistä kenestäkään."
Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.
Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden päivällistä, ja hän kysyi: "Mitä kuuluu?"
"Totisesti, jalo neito", Lancelot virkkoi, "ei elinikänäni ole ollut näin huonosti asiat."
"Herra", virkkoi neito, "se surettaa minua, mutta jos te tottelette minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni."
"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret, sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria."