Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.
Vaarojen kappeli ja häijy velho.
Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa. Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden ohi eikä sanonut sanaakaan.
"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra", sanoivat ritarit, joille teltat kuuluivat. "Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän."
"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin ylen kopea", sanoi yksi ritareista, "ja saatte nähdä kuinka minä häntä pitelen." Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.
Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.
"No, anna jo olla", Lancelot virkkoi, "minä en ollut silloin kaukana sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata."
"Suur' kiitos hyvyydestänne", Raynold herra virkkoi, "ja minä uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me näemme kyllä, että te ette ole Kay herra".
"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä", Lancelot vastasi, "sillä teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää."
Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi matkaansa.