"Voi lady", Lancelot herra virkkoi, "minkätähden te minut petitte?"
"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä", Phelot herra virkkoi, "eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on tullut, sillä sinun pitää kuoleman."
"Se olisi sinun häpeäsi", Lancelot herra virkkoi, "sinäkö asestettu ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!"
"Ei tässä armotkaan auta", Phelot herra virkkoi, "auta sentähden itseäsi jos voit."
"Totisesti", Lancelot virkkoi, "itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat. Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan, ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit."
"Enpä toki", Phelot herra sanoi, "sillä minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain voin sen estää."
"Voi!" Lancelot herra huudahti, "että ritarin täytyy kuolla aseetonna!"
Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen ratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan. Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi poikki hänen päänsä.
"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?" huusi lady.
"Ei minussa ole syytä", Lancelot virkkoi, "sillä viekkaudella ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet rangaistuksenne molemmat."