Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.
Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.
"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään maaperän kestävän", hän huusi.
Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.
Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:
"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!"
Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja toiselta — mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa taikka sitten surmata hänet.
Sillä sellainen oli turnajaisten laki.
Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina, ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.
"Sillä, jalot herrat", Tristram virkkoi, "olisi synti ja häpeä, jos noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen, jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria."