Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki rahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies, vanha kerjäläisukko.
"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?" kysyi ukko.
"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin", sanoi Matti.
"Voi miestä —, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista", pyysi ukko.
"Hukkasin rahanikin", sanoi Matti.
"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?"
"Kyllä sen saat", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten hänen tapansa oli.
"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!" toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.
Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.
"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"