Viimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti kaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen kohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria ja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä nuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla oikeata metsän väkeä! — Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin — unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja liikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.
Joukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti vuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli ruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka reunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli kevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn kerkkää. Niin että komea se oli!
Hänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli aivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja keväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta pilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit hiukset sillä olikaan, — laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne hienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty seppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.
Iloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä näytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun joukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo kuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.
"Nyt on jälleen juhannusilta", sanoi se "ja lehtipuiden pyynnöstä olemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme ihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen."
"Veli Honganheimo!" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka oli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja. "Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä vietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei heidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja. Se on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!"
"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat meikäläistenkin kohtalot", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla oli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä. "Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri juhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä. Meilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja iloisimmat joukostamme on viety pois… Niin, niin, ei meillä ole muuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, — silloin eivät ihmiset meistä juuri paljoa välitä."
"Ei ole turvaa aina siitäkään!" huudahti Honganheimon vierellä seisova Valkotuohut. "Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut. Vaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla ja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien juhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon liepeiltä… Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?"
"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun tarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua lähestyäkään!" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli harmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. — Se oli tulisilmä Katajainen —, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs, ettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla elämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista kaularöyhelöänsä ja sanoi:
"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa, kukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo, joka lopulta katkaisi poloisen latvankin."