Matti.
Niin, äitimme siis tuodaan hautahan. Voi, sisko, miltä luulet tuntuvan, Kun palajamme tyhjään kotohon! Kai koturikin taloon mennyt on. Nyt velkamiehet mökin ottavat, Myös vievät lehmän sekä lampahat. Ja toisistamme kauvas erilleen Me kunnan eläteiksi myytäneen!
(Itkevät käsi kädessä.)
Mari.
Niin, yksin kyllä jäimme maailmaan, Vaan äiti käski luottaa Jumalaan. Tilamme vaikka kuinka kurja ois, Ei orpoin Isä hylkää meitä pois! Kun vuosi muudan vielä vieriää, Niin itsemme me voimme elättää. Rukoillen teemme ahkerasti työtä Ja säästäen, — niin siunaus on myötä.
Matti (näyttää jotakin tuumivan).
Ei kostaa saisi eikä vihaa kantaa, Mut poikain työ on työläs anteeks antaa. Knink' onnelliset sentään julkeaa Viel' onnettomain kuormaa suurentaa?
Mari.
Kentiesi mekin heidän sijassaan Niin piintyisimme mieleen korskeaan. Kun ylempää ken katseleepi toista, Hän arvelee: saa halveksia moista!
Matti.