Silloin kuningas kallisti korvansa näille puheille; nyt kastettiin kaikki islantilaiset, jotka olivat siellä. Sittemmin Olavi kuningas lähetti Islantiin Gissur Valkean ja Hjalte Skjeggenpojan saattamaan sen maan kristityksi ja antoi heille mukaan erään papin nimeltä Tormod ja muita hengellisiä, mutta pidätti luonaan panttivankeina neljä Islannin miestä, jotka olivat hänen mielestään mainioimpia. Ja niin kerrotaan Gissurin ja Hjalten matkasta, että he saapuivat Islantiin ennen altingia ja lähtivät käräjille, ja niillä käräjillä määrättiin kristinusko laiksi Islannissa, ja sinä kesänä kastettiin kaikki kansa.
Leiv, Puna-Eirikin poika, hänen joka ensimmäisenä asutti Grönlannin, oli eräänä kesänä saapunut Norjaan. Hän lähti Olavi kuninkaan luo ja otti vastaan kristinuskon. Sitten Olavi kuningas lähetti Leiv Eirikinpojan Grönlantiin levittämään oikeata oppia. Hän otti merellä laivamiehistön, joka ajelehti avutonna hylyllä, ja sitten hän löysi Viinimaan[110] ja saapui samana kesänä Grönlantiin asettuen Brattalidiin isänsä Eirikin luo. Sen jälkeen Leiviä sanottiin "onnekkaaksi", mutta hänen isänsä Eirik arveli, että ne kaksi seikkaa tasoittivat toisensa, että Leiv oli pelastanut laivamiehistön ja että hän oli toimittanut Grönlantiin "tuhontuojan", nimittäin papin.
* * * * *
Olavi kuningas oli joka suhteessa Norjan suurin urheilija niistä, joista on olemassa kertomuksia; hän oli väkevämpi ja kätevämpi kuin yksikään toinen, ja siitä on monta tarinaa kirjoitettu. Yksi on se, että hän nousi Smalsarhornille[111] ja kiinnitti kilpensä vuoren huipulle, ja toinen se, että hän auttoi henkivartijaansa, joka oli edellä kiivennyt vuorelle, niin ettei voinut päästä ylös eikä alas; mutta kuningas kävi hänen luokseen ja kantoi hänet kainalossaan alas tasangolle. Olavi kuningas astui airoja pitkin laidan ulkopuolitse, kun hänen miehensä soutivat Käärmettä, ja hän kisaili kolmella miekalla, niin että yksi oli aina ilmassa, ja hän sai aina kiinni kädensijasta. Hän iski yhtä voimakkaasti kummallakin kädellä ja lennätti kaksi keihästä samalla haavaa. Olavi kuningas oli miesten iloisimpia ja perin hilpeä, leppeä ja alentuvainen, erittäin kiivas kaikissa asioissa, hyvin antelias ja huomattava ympäristössään, muita urhoollisempi taistelussa, mutta sangen julma, kun oli vihoissaan, ja vihollisiaan hän kidutti kovin: muutamia hän poltatti tulessa, toisia jätti hurjien koirien revittäviksi, toisia käski silpoa tai heitätti alas korkeilta vuorilta. Näistä syistä hänen ystävänsä olivat hänelle hartaasti uskolliset, mutta viholliset häntä pelkäsivät; hänen menestyksensä oli suuri siitä syystä, että toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta toiset pelosta.
Haalogalannista palattuaan Olavi kuningas rakennutti Laden luona suuren laivan, joka oli paljoa isompi kuin toiset alukset, joita silloin oli maassa; ja siellä on vielä alustahirret, joten sen voi nähdä. Torberg Lovenlyöjä oli nimeltään se mies, joka oli laivan runkoseppänä; mutta siellä oli työssä myöskin monta muuta miestä, muutamat puita kaatamassa, toiset niitä veistämässä, toiset nauloja iskemässä, toiset hirsiä kuljettamassa. Kaikki tarpeet olivat tarkoin valitut. Laiva oli sekä pitkä että leveä ja suurista hirsistä, ja siinä oli korkeat laidat.
Mutta kun alukseen laadittiin ulkolaudoitusta, sai Torberg välttämättömän asian lähteä kotitaloonsa, ja siellä hän viipyi varsin kauan. Ja kun hän palasi, oli laiva jo valmiiksi veistetty. Kuningas lähti heti illalla ja Torberg hänen kerallaan katsomaan, kuinka alus oli tehty, ja silloin sanoi jokainen, ettei konsanaan ollut nähty niin suurta tai niin kaunista sotapurtta. Kuningas palasi sitten kaupunkiin. Mutta varhain seuraavana aamuna hän saapui jälleen laivalle ja Torberg hänen mukanaan; sinne olivat sepät tulleet aiemmin, ja kaikki seisoivat toimettomina. Kuningas kysyi, miksi he niin menettelivät. He vastasivat, että laiva oli hakattu pilalle, ja joku lienee käynyt keulasta takasillalle asti iskien partaaseen loven toisensa jälkeen. Kuningas astui silloin luo ja näki sen todeksi ja sanoi heti valalla vannoen, että se mies oli kuoleman oma, jos kuningas saisi tietää, kuka kateudesta oli vahingoittanut purtta; "mutta se, joka tämän voi minulle sanoa, saa suuren palkan". Silloin virkkaa Torberg:
"Minä saatan sanoa teille, kuningas, kuka on tehnyt tämän työn."
"En voikaan odottaa keneltäkään paremmin kuin sinulta", sanoo kuningas, "että hänen onnistuisi päästä selville siitä ja sanoa se minulle".
"Minä tahdon sanoa teille, kuningas", hän virkkaa, "kuka tämän on tehnyt — sen olen minä tehnyt".
Silloin kuningas lausuu: "Sitten sinun on sovitettava se niin, että se on yhtä hyvä kuin ennenkin; siitä riippuu sinun henkesi."