IV.
Ensimmäinen Stasimon.
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Ihmettä mont' on. Ihminen
Kaikkein tenhosin ihme on.
Talven myrskyjä uhmaillen,
Kulkevi hän meren aaviston, 335
Vaikk' ylt'ympäri laineitten
Vain valkotyrskyt pauhaa.
Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
Orhien voimalla peltoa raivaa. 340
(1:n vastasäkeistö.)
Lintuin liutaa liitelevää,
Niin, salomaiden laumojakin
Pyytäjä kietovi pauloihin;
Merten karjaa kiitelevää 345
Mies sukkela piirittää
Ja verkon poimuhun saartaa.
Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
Harjakas orhin niska se taipuu,
Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350
Ihmisen vallan alle ne vaipuu.
(2:n säkeistö.)
Hän puheen keksinyt on
Ja leimuna lentävät aatteet,
Sekä säännöt valtiohallinnon,
Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355
Kolkoilta kallioiltakin
Raju-ilman ilkinuolten alta
Hän pakeni huoneen suojihin,
Ain' neuvokasna. — Yksi vain
Peloittaa häntä: — Tuonen valta; 360
Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.
(2:n vastasäkeistö.)