Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen kilpikonnanluisen näppäimensä alla.
Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat rikki hiljaisuuden.
Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan, halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta, hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä, hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä, painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä ilman halki, muurin ja puun läpi.
Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa. Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä — taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.
Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.
Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä. Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.
Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa. Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.
Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko hullu, ihminen?"
Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää näkemään, kuka teillä on edessänne."
"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."