"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"
Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta sytytetyssä kynttilässä.
"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te…"
Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.
Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan. Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:
"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni, voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."
Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan merkitsemänä.
VIII.
KUOLEMA.
Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki, mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.