XII.
LAPSI.
Kerran Giovanna avasi silmänsä pitkän tajuttomuuden jälkeen ja näki edessään Niccolò Mercatalen, joka kannatti Gentilen päätä käsillään.
Hän huusi Gentilen nimeä, kovemmin kuin oli vaikeroinut synnyttäessään lapsensa, ja vaipui jälleen tajuttomuuteen. Hänen huutonsa pitkänä ja hillittömänä kaikuna kuului katkera, heikko ja raivoisa itku, ihmisen ensimmäinen tervehdys elämälle. Se itki niin kauan, kunnes Giovanna kokosi tajunsa ja rohkeutensa ja jälleen aukaisi silmänsä. Niccolò oli poissa, mutta hänen imettäjänsä kumartui hänen puoleensa.
"Lapsi", kuiskasi Giovanna.
Beritola ei vastannut, vaan suuteli hänen silmänsä umpeen.
"Lapsi", kuiskasi hän. Silloin se itse vastasi. Hän tunsi vastauksen veressään. Lapsi oli imeytynyt kiinni hänen rintaansa ja veti esiin salaisuuden hänen sielustaan; se imi syvälle läpi kaiken paatuneen ylpeyden hänen sydämensä pohjassa olevaan lähteeseen saakka. Se imi henkensä edestä. Varjo, unelma makasi hänen rinnallaan ja joi itsensä elämään, sai muodon ja ruumiin, tuli eläväksi, tuli kiinteäksi, tuli painavaksi. Hänen sielunsa salaisuus oli riistetty hänen olennostaan, se makasi paljastettuna ja itsenäisenä ja elävänä ja repi pienillä kynsillään Giovannan puhdasta valkeata rintaa.
Hän itki ja itki ja katsoi kyynelten läpi pientä imevää lasta, ikäänkuin olisi pelännyt nähdä sen kasvavan ja tulevan häntä itseään suuremmaksi. "Gentile", kuiskasi hän ja luuli kohtaavansa Gentilen katseen. Gentile oli jälleen hänen sydämensä alla ja kuunteli sen lyöntejä. Hän oli synnyttänyt Gentilen silmät maailmaan. Lapsi katsoi häneen tuolla pitkällä, mykällä katseella, jolla Gentile häntä katsoi seisoessaan Trinità-torilla tuijottaen kohti kadonnutta onneaan; se oli alastoman sielun katse, täynnä kaipausta, jumalointia, taipumatonta ylpeyttä.
Giovanna nukkui autuaassa horroksessa, kuin elämä olisi ollut hitaasti jättämäisillään hänet tuon pienen ahnaan suun imiessä. Hän toivoi voivansa kuolla niin, vuodattaa elämänsä niinkuin pullo mehunsa, vuotaa kuiviin, kuihtua. Kaikki virrat hänessä ehtyivät, hänen sydämensä vuoti kuiviin, hänen aistimensa turtuivat. Koko maailma suli siihen vihlovaan ja hivuttavaan kiskomiseen, jonka hän tunsi vasemmassa rinnassaan.
Hän heräsi tuntiessaan huulten pehmeästi koskettavan omiaan ja kuullessaan äänen kuiskaavan: