Mies rypisti kulmakarvattomia silmiään ja aikoi nousta, mutta vaimo tarttui molemmin käsin hänen sormiinsa ja pidätti häntä: "Ei, Niccolò, sinun täytyy jäädä. En ole synnyttänyt sinulle poikaa, vaan olen synnyttänyt oman rikokseni maailmaan. Kaikkina niinä päivinä, jolloin olen ollut vaimosi, en ole tuntiakaan ollut sinulle uskoton, en ajatuksissanikaan. Koko aikana, jonka sinut olen tuntenut, olen ollut ylpeä sinun rakkaudestasi ja kiitollinen onnesta, jonka minulle olet luonut. Jalompaa miestä kuin sinä ei ole Firenzessä eikä koko maailmassa. Sanon sen käsi sakramentilla, sillä minulla on sinun kätesi kädessäni."
"Puhu siis, Giovanna, että voin ymmärtää ja ettei minun tarvitse olla epätoivon vallassa."
"Niccolò, isäni ystävä, mieheni ja suojelijani, anna minun ripittää itseni sinulle, kuin tekisin sen omalle isälleni. Ne miehet, jotka tunsin ennen sinua, eivät olleet miehiä. Yksi tahtoi väkivallalla ottaa minut. Hän hiipi huoneeseeni yöllä kuin varas. Kuin varas hän menetti oikean kätensä. Mutta hänen vasen kätensä antoi isälleni kuoleman. Toinen tahtoi opettaa minua leikittelemään ja tuntemaan sen juoman maun, jota kevytmielinen nuoriso tarjoaa toinen toiselleen suusta suuhun, ikäänkuin rakkaus olisi kaivonmalja julkisella torilla, josta jokainen sammuttaa janonsa. Mutta minä olin ylpeä ja työnsin maljan pois. Sitten tuli eräs, jota rakastin tietämättäni. Hän sai minut kuuntelemaan omaa sydäntäni. Minä kuulin sen lyövän isäni hautakiveä vastaan. Annoin oman sydämeni hurmata itseni. Hän otti minut syliinsä samana päivänä, jolloin maa oli peittänyt isäni. Kuuletko, Niccolò: hän vietteli minut pyhyydenhäväistykseen. Hän syleili minua isäni kirstun kannella. Ja minä häpäisin oman sukuni veren. Kun heräsin juopumuksestani ja rikoksestani, tahdoin pettää itseäni ja sanoin: 'Tätä en uskaltanut siksi, että rakastin, vaan ainoastaan siksi, että aavistin isäni valinneen minulle tämän miehen. Ja tämän on hän vain uskaltanut siksi, että hän on luvannut isälleni naida minut.' Mutta oi, Niccolò, niin pian kuin ymmärsin, että me molemmat — hän niinkuin minäkin — olimme vain seuranneet aistiemme villiä viettiä, tukahdutin heikkouden sydämessäni. Ymmärsin rikokseni ja vannoin vihaavani häntä, joka oli opettanut minut tuntemaan vereni villin voiman. Seuraavana päivänä tulit sinä. Sinä teit minut vahvaksi."
Mercatale sanoi poiskäännetyin kasvoin:
"Olisit ollut voimakkaampi, Giovanna, jos olisit seurannut veresi ääntä. Muistatko, että sanoin, etten halunnut kättäsi, ellei sydämesi sitä seurannut?"
"Mutta minä, Niccolò, seurasin vain tarvettani rakastaa miehuullisuutta, voimaa, pelotonta avomielisyyttä. Tahdoin voittaa oman heikkouteni. Ja minä rakastin jokaista sinun sanaasi, minkä minulle lausuit, tahtosi puhtautta, ajatustesi viisasta, selvää ja kiinteätä juoksua. Sinä puhuit kuin oma ylpeyden ja voiman unelmani, kuin oma isäni. Siksi valitsin sinut enkä — Gentile Cavalcantia."
"Miksi mainitset hänen nimensä?" kysyi Mercatale, ja kaikki rypyt hänen kasvoissaan värisivät. "Rakastatko häntä vielä?"
"En", sanoi Giovanna lujasti ja itki kauan. "En. Vaikka hän saisi kivet puhumaan, ei hän koskaan saa minua uskomaan, että hän todella on minua rakastanut."
"Ja kuitenkin tietää koko Firenze", sanoi Mercatale, "että hän rakastaa sinua".
"Mutta sinä, Niccolò, tiedät, etten ole suonut hänelle katsetta enkä ajatustakaan, sittenkuin annoin lakaista kynnykseltäni hänen punaiset kukkansa."