"Niin hän sanoo, madame."
Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia; rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni vain nyyhkimään heikosti.
Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."
Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen aatelislisäke, närkästytti häntä.
Poika myönsi.
"Kuka siis olet?"
Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.
"Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".
Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.
Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh! M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"
Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi. "Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"