— Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani. — Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän täydellisen valiokunnan tehtävä?
Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.
— Maaherra on paennut, sanoi hän, — eikä kansa enää luota maistraatin jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee tehdä. — Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, — tulee se olemaan yhteydessä Pariisin kanssa ja —
— Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, — se tulee hallitsemaan.
Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.
Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.
— Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. — Valiokunta tekee tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.
— Ja hänen suostumuksellaankin?
Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja mutisi jotakin kansasta.
— Vai niin, sanoin — se on siis kansa, joka kutsuu minua hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin kohteliaasti, — kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?
Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan. Taas vastasi seppä hänen puolestaan.