Stefan Löfving'in Päiväkirja.
Kun isä vainajani, konstaapeli Mårten Löfving, vuonna 1698 komennettiin
Käkisalmen linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani mainittuun kaupunkiin.
V. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen kauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin minä vuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä kiiltelivät silmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa harjoittamaan. Kun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni, käytin tilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon kuluessa sai virua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. — Tästä teosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut hyvin tarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.
Joulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi arendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli ylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen partiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain kuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja muu omaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni kelpasivat venäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja sillä lailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin, niin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta tulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua taas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä; minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin kohtasin kaksi kasakkaa, jotka kysyivät: "Kuda tij jedos?" (minne matka). — Minä vastasin: "Domoi" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne päästivät minut kotia. — Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään tiehensä, mutta toinen aikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään hänen hevostansa kiinni; mutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita y. m. satulan takana ja hän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi, niin minä sain häntä niskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla miekallansa. Häneltä minä sain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa, joukko hopea-sormuksia ja viherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin metsään ja sitten takaisin edellä mainittuun kartanoon.
Ensi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän puolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria eversti Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen kanssa, joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.
Vähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa Nurmekseen tiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan päin; mutta matkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin taas, ja juostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin vihdoin talonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin metsään, autoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi missä olin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja ja renkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen, ja matkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me venäläisiä rosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710, poltimme heidän makasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani ammuin 3 miestä, ja pistämällä minä tappoin 10, jotka olivat pakenemassa. Sitten läksin Kajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa virastani, pantiin arestiin toisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä 120 taaleria kopekoissa patronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in kanssa Uudelle-maalle sekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin eroa, sillä isäntäni ei tahtonut laskea minua.
V. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen, majuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja komensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille, ensin majuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin tienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun viimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta, joista yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu vakoomiselle 3—4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista rykmentin-päiväkirjoista kyllä saa nähdä.
V. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta keväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin seudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik Sahlman'in kanssa. — Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta, Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.
Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713 polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä ollessani, ampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa, mutta minuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta ympärilläni. Nyt näin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten minuun; hänen kuulansa vei vasemman korvani, mutta mies kaatui samalla, saatuansa minulta kuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi kuitenkin. Palatessani tapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli korvani kadottamista, sanoen: "Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä, joka on korvansa menettänyt!" "Korvan olen kyllä kadottanut", vastasin minä, "mutta vasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä henkensäkin". Tuon sanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä vielä oli jäänyt riippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden upseerien kanssa eversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon, missä eversti heitä kestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in sijassa ollut etu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin, tuli myös luutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä poltetun sillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle, nähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä Papinmäeltä majurin vatsan ala-puoleen, niin että hän lankesi polvilleen; 2 sotilasta kaatui myöskin. Majurin viimeiset sanat olivat: "ach mein herr Pastor, mein herr Pastor!" eli "oi herra pastori, herra pastori!" Neljä miestä kantoi häntä pois karhun nahassa. Hänen huulensa liikkuivat kauan aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.
Toisena päivänä me marssimme Porvoosta. Vihollisella oli siis tie avoinna Helsinkiin ja Turkuun, sillä suomalainen armeija läksi Pälkäneelle.