VI LUKU.
Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.
Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán, nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä, cree-naisten täydellisenä vastakohtana.
Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.
Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista, kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina; lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu, joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat, kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.
Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.
Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen, matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon. Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.
Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa. Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.
Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky. Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin juomapaikoillaan.
Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin: