Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana. Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä. Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen. Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan. Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.
XIII LUKU.
Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta, palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta, ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.
Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön, rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään. Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet — havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.
Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto, raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi, seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa, suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi, jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly, jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin puhkaisemiseen.
He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen, että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä metsässä.
Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.
Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.
Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin, eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt. Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin tapahtui.
Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli. Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle, pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut. Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi nurinniskoin kuohuvaan veteen.