— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi tienmutkan takana.
— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä pahemmistakin tilanteista selviytynyt.
Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli äkkiä käynyt vakavaksi.
— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.
— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.
— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus, ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.
— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us matkaan!
He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.
— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.
Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen syvennys.