— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.
Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.
— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.
— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.
— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin lähellä juuri sitä reittiä.
— Hyvä on, sanoi Dick.
He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin, joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet pysymään jotenkin hyvin jäljillä.
Ykskaks Dick seisahtui.
— Katsohan tänne, huudahti hän.
Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.